“Olin tosi vilkas ja iloinen lapsi. Minulla ja sisaruksillani oli hyvä lapsuus. Kasvaessani aloin kuitenkin vaatimaan itseltäni paljon, ihan liikaakin. Kun todistuksiin tuli numerot, niin halusin aina kympin, enkä ollut siihenkään ikinä tyytyväinen. Itkin ennen kokeita, koska otin ne niin raskaasti. Halusin olla kaikessa paras, niin koulussa kuin yleisurheiluharrastuksessakin.
Yläasteella alkoi muutkin ongelmat. Minua kiusattiin tyylini vuoksi. Kuuntelin rock- ja heavymusiikkia jo tosi nuorena, ja otin niistä inspiraatiota pukeutumiseen ja meikkiin. Olin liian erinäköinen kuin muut. Kiusaaminen oli nimittelyä ja ulkopuolelle jättämistä. Kun kiusaamista oli kestänyt pari vuotta, keräsin lopulta rohkeutta ja kerroin tilanteesta luokanopettajalle, mikä auttoi.
Lopulta vedin itseni ihan piippuun sekä koulun että urheilun kanssa. Minulla oli paha olo, olin surullinen ja väsynyt, en jaksanut mitään. Olin itsetuhoinen ja laiminlöin jokapäiväisiä asioita tai sitten tein niitä aivan liikaa. En syönyt, en juonut. Aloin viillellä itseäni, päivittäin, monta kertaa. Meillä ei kotona puhuttu tunteista ja sulkeuduin tilanteeseen, koska koin itseni pettymykseksi kaikille. Olin myös hämmentynyt, kuinka onnellisen lapsuuden jälkeen voi tapahtua näin?
Yritin olla kertomatta mielenterveysongelmista kenellekään. En halunnut myöntää tilannetta itsellenikään, sillä pelkäsin pienellä paikkakunnalla vahvaa leimaa. Lopulta perheneuvolassa puututtiin tilanteeseen ja pääsin nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja sain lääkityksen, mikä helpottikin aluksi tilannetta. Hoitavat lääkärit ja työntekijät kuitenkin vaihtuivat koko ajan. Viiltelyyn ei osattu suhtautua, lääkäri käski vain yksioikoisesti lopettaa sen. Minut ohjattiin osastohoitoon hieman kevyesti, mutta sitten kun todella olisin tarvinnut apua, niin en päässyt. Kaverit eivät voineet olla seurassani, koska kokivat, että heidätkin luokitellaan hulluiksi. Koulussa tilanteeseen ei reagoitu, vaikka ottamieni lääkkeiden yliannostusten vuoksi oksentelin pitkin käytäviä ja ja nukahdin kerran kouluterveydenhoitajan pöydän ääreen.
Kun olin 16-vuotias, niin hoitava lääkärini jäi eläkkeelle ja lopetti kesän alla minulta kaikki lääkitykset. Valvoin päiväkausia ja kun lopulta nukahdin, nukuin kolmekymmentä tuntia putkeen. Kun muutin syksyllä uudelle paikkakunnalle, niin nuorisoetsivä huomasi tilanteen ja pisti vauhtia paperiasioihin, jotta pääsin hoidon piiriin. Nyt minulla on ollut yksi lääkäri, yksi työntekijä ja terapia käynnissä. Tilanteeni on ollut pitkään tasainen. Terapia on auttanut todella paljon, olen oppinut itsestäni paljon ja oppinut myös hellittämään.
Opiskelen nyt lähihoitajaksi. Haluan kääntää kaiken kokemani voimavaraksi ja auttaa muita. Olen nauttinut opiskelusta ja luokkamme yhteisöstä. Jouduin kuitenkin pitämään opiskeluissa kolme kuukautta sairaslomaa eron jälkeisen romahduksen takia, ja sen jälkeen oli vaikea koulun puolesta palata samaan ryhmään. Minulta kysyttiin, että pitäisikö vaihtaa alaa – vaikka olen saanut hyviä numeroita ja koen koulutuksen todella tärkeäksi! Olen pystynyt kertomaan ryhmällemme omakohtaisia esimerkkejä, ja moni on todennut lampun syttyvän teorian tueksi. Tasapainoilen edelleen sen kanssa, etten vaadi itseltäni liikaa pärjäämistä. Luokkalaiset ovat tukeneet minua ihanasti. Minulla alkaa nyt kolmas vuosi koulussa ja erikoistun päihde- ja mielenterveystyöhön. Minulle tuovat iloa uudet kokemukset, musiikki, festarit, koulumme opiskelijayhteisö – ja rakas neljävuotias colliekoirani Lola, jonka kanssa ulkoilen paljon.
Viiltelyarvet ovat osa minun tarinaani, enkä enää piilottele niitä. Jotkut ihmiset sanovat arvista todella rumasti, ja mietin, että sanottaisiinko esimerkiksi palo- tai leikkausarvista samalla tavalla? Ne ovat yksi vaihe elämästäni, osa minua. Tuosta vaiheesta jäi pysyvä jälki, mutta olen nyt sinut sen kanssa. Sairauteni on kasvattanut minua ja haluan auttaa muitakin pääsemään vaikeuksista yli. Mielenterveysongelmien ei tule olla tabu, vaan niistä pitäisi puhua enemmän! Mitä enemmän mielenterveydestä puhutaan, sitä helpompi jokaisen on kertoa omasta tilanteestaan. Ongelmia ei tule siirtää sivuun ja sulkea niiltä silmiä, vaan apua tulisi rohkeasti tarjota ja saada. Olen aina ollut kiltti, hiljainen ja saanut hyviä numeroita. Sellaisillakin voi olla ongelmia. Olen saanut huutaa rajusti, että ne on tullut nähdyksi.”
